maanantai 29. helmikuuta 2016

Eikö kaikkien autoilla ole nimi..


Hei,

Sain jokunen aika sitten työkaverilta linkin Yle:n sivulla olevaan artikkeliin:


Ja minähän tietenkin aloin ihmettelemään, että eikö se olekkaan ihan yleistä, että autoilla ole nimi? Ihan kummallista.. Vaikka meidän perheen autot ovatkin olleet kohtalaisen vanhoja ropposia, niin kyllä ne on ja ovat olleet kuin perheenjäseniä, joille puhutaan nätisti, joista pidetään huolta, lupaillaan yhtä ja toista ja välillä kirotaan ja uhkaillaankin.

Eli asiaan, mun eka oma auto oli nimeltään Smurffiina. Nimi tuli siitä, että takalokarien levennykset olivat meidän mielestä ihan smurffinsinisiä ja heti ensiajosta lähtien oli päinselvää, että rakas horizonttini oli tyttöauto. 




Autolla on sinänsä kiva tarina. Etsin itselleni kesäautoa, jotta voisin viedä lapsukaisiani uimaan, ja että voitaisiin käydä Puuhamaassa ja Särkänniemessä. Ja toisaalta olihan se kiva ajatus hommata edes vähäksi aikaa oma auto, mä kun olin se kamala naaras, joka aina vinkui toisten autoja lainaksi. Koska mulla ei ollut autoa, mun serkku ja hänen miehensä kuskasivat muutaman auton koeajoon, mutta ne koeajettavat eivät tuntuneet hyvältä. Vieläkin näin Ford-ihmisenä muistan sen vihreän Taunuksen, jota kuolasin, mutta joka ei koeajohetkellä meinannut lähteä käyntiin, jarrut oli aivan loppu ja sisällä tuoksui polttoaine tosi vahvasti, joten se auto jäi kuitenkin ostamatta. Muutaman päivän kuluttua tästä serkkuni mies soitti ja kertoi isällään olevan joutilaan auton, joka oli vuosittain katsastettu, ja joka lähtee käyntiin. Ei kuin autoa katsomaan ja sehän oli just passeli peli meidän tarpeisiin. Sain kaupanpäällisiksi pilke silmäkulmassa vihreävartisen ruuvimeisselin ja se samainen meisseli on meillä vieläkin. Onhan ollut perhanan hyvä rukari, sillä on väännetty yhtä sun toista ja nyt vasta on saatu pää murtumaan.

Kun Smurffiina oli toimiva peli, niin mitäs siitä kesän lopussa luopumaan. Kolme kertaa se katsastettiin ja sitten laitoin varaosiksi myyntiin, kun alkoi tulla liikaa ongelmia. Auto lähti uudelle omistajalle ja myyntiä seuraavana vuonna se oli vielä nähty liikenteessä. Trafin mukaan viimeisin katsastus on tehty vuonna 1996, jonka jälkeen auto on poistettu rekisteristä.

Smurffiina lähti, ruuvimeisseli jäi
Lämmöllä muistelen ekaa omaa kulkupeliäni. Se oli paljon enemmän kuin auto. Se oli perheenjäsen.

Samalla meiningillä on jatkettu.

Toinen automme oli Esko. Esko olikin kaikista nuorin auto, mikä meillä on koskaan ollut, vain viisi-vuotias meille tullessaan.  Esko olikin pikkasen sellainen Leevi & Leavings biisin Poika nimeltä Päivi, josta ei aina ottanut selvää oliko Roomeo vai Juulia.

Hassua, kun mulla ei ole muuta kuvaa enää, kun tuo kuva, jossa on kylki rutussa. Uskokaa tai älkää, en ollut minä, joka kyljen mälläsi.



Kolmas auto oli nimeltään Prinsessa-Esko. Nimi tuli siitä, kun menimme katsomaan autoa illan pimeydessä kadunvarteen ja vanhin tyttäreni huudahti, että Prinsessa-Esko! Prinsessa-Eskossa oli kojelaudalla oikein kullanvärinen kruunu, joka on edelleen meillä, tai siis on töissä työpöydälläni. Ihan selkeä tyttöauto.



Neljäs auto oli Viiwi. Työkaverit nimesivät auton, ja nimi jäi. Viiwi oli vanha peräänantamaton naaras. Meillä oli aluksi montakin henkien taistoa siitä, että kumpi meistä on pomo. Vaikka Viiwissä oli 2-litranen kone, niin lopulta voitin taistelun.



Nykyinen, eli viides automme on Saku. Tämäkin on tullut tuttujen kautta, kuten Smurffiina ja Viiwi, ja olin auton kerran nähnytkin livenä, joten ennenkuin se tuotiin meille kotiin, olin jo antanut autolle nimen Saku, vaikka nyt ei ihan Saku Sammakon värinen olekkaan. Saku on selkee jätkä.




Eli, kaikilla autoillamme on ollut ja on nimi ja kaikki kulkupelit ovat olleet kuin perheenjäseniä. Nyt sopii toivoa, että Saku pysyy kunnossa, sen verran kalliiksi tuli katsastaminen ja öljyjen heiton jälkeinen korjaus. Korjaukseen kuluneilla varoilla musta olisi melkein voinut tulla Puumanainen. Tää on meinaan paha tilanne: voortti vastaan volkkari tilanne on nyt 2-2.


-Mallu-

0 kommenttia:

Lähetä kommentti